Ihmisoikeuksien lähin vastine kansallisessa oikeudessa ovat perusoikeudet. Sanalla tarkoitetaan oikeuksia, jotka on turvattu valtion perustuslaissa kaikille ihmisille tai kaikille kyseisen valtion kansalaisille. Useimmiten perustuslaissa suojataan samoja tai saman tyyppisiä oikeuksia kuin kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.

Suomen perustuslaki uudistettiin 1990-luvun lopussa, ja uusi perustuslaki tuli voimaan 1. maaliskuuta 2000. Uuden perustuslain pohjana on neljä vanhaa perustuslakia: hallitusmuoto ja valtiopäiväjärjestys sekä kaksi ministerivastuuta koskevaa perustuslakia. Ne säädettiin itsenäisyyden alkuvuosina. Eduskunta on muuttanut perustuslakeja vuosien varrella, mutta valtiosäännön pääpiirteet ovat pysyneet samoina.

Perusoikeusjärjestelmä

Suomalainen perusoikeusjärjestelmä on eheä kokonaisuus: sekä vapausoikeudet että taloudelliset, sivistykselliset ja sosiaaliset oikeudet on koottu perustuslakiin. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa tai muiden valtioiden valtiosäännöissä tällainen eheys on harvinaista. Uudistuksen jälkeen perustuslaki turvaa myös Suomessa oleville ulkomaalaisille samat perusoikeudet kuin maan omille kansalaisille. Poikkeuksia on tehty vain äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden sekä valtakunnan rajat ylittävän liikkumisvapauden suhteen.

Suomen kansalainen saa aina saapua Suomeen, eikä häntä saa koskaan karkottaa maasta. Sen sijaan ulkomaalaisen vastaavat oikeudet riippuvat tapauksesta. Turvapaikanhakija on oikeutettu hakemaan kansainvälistä suojelua Suomesta ja saa siksi jäädä maahan ilmoittautuessaan rajaviranomaisille. Perhe- ja muut siteet Suomeen voivat johtaa siihen, että myös muulle ulkomaalaiselle kuin turvapaikanhakijalle on annettava oikeus saapua tai jäädä Suomeen.

Perusoikeusuudistus 1995

Perusoikeuksia koskeva toinen luku uudistettiin vuonna 1995. Uudistuksen tavoitteena oli saattaa perusoikeusjärjestelmä sopusointuun Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa, sillä Suomen lait olivat jääneet paikoin pahasti jälkeen kansainvälisestä sopimuskehityksestä. Tämä koski sekä turvattavien oikeuksien alaa että useissa kohdin myös yksittäisten oikeuksien sisältöä.

Uudistus vastaa hyvin kansainvälisesti sovittuja velvoitteita ja menee osin pidemmällekin. Perusoikeusluettelossamme voi siis olla sellaisiakin oikeuksia, joiden olemassaolosta ei ole päästy kansainväliseen yksimielisyyteen.

Kansainväliset ihmisoikeudet ovat osa Suomen oikeutta

Kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat osa Suomen sisäistä oikeutta. Kaikissa maissa näin ei kuitenkaan ole. Eräät kansallisen ja kansainvälisen oikeuden erottelua toteuttavat (dualistiset) maat soveltavat sisäisesti vain omaa perustuslakiaan ja lainsäädäntöään. Tästä huolimatta maat ovat

vastuussa myös kansainvälisten sopimusten noudattamisesta. Päinvastaista ääripäätä edustaa monismi eli tilanne, jossa valtion kansainväliset sopimukset ovat automaattisesti myös valtion oman lainsäädännön osa.

Suomessa kansainvälistä oikeutta ja sisäistä lainsäädäntöä pidetään periaatteessa toisistaan erillisinä oikeusjärjestyksinä. Käytännössä ero katoaa, jos eduskunta säätää erillisen lain, joka antaa jollekin kansainväliselle sopimukselle kansallisen lain aseman. Tällainen asema on esimerkiksi lapsen oikeuksien sopimuksella, Euroopan ihmisoikeussopimuksella ja YK:n yleissopimuksella kansalais- ja poliittisista oikeuksista.

Viranomaisilla vastuu perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta

Suomessa ei ole valtiosääntötuomioistuinta, eivätkä muutkaan tuomioistuimet tutki eduskunnan säätämien lakien perustuslainmukaisuutta. Silti myös perustuslain perusoikeussäännöksiin voi vedota tuomioistuimessa tai viranomaisen käsittelyssä, ja niitä voidaan soveltaa muun lainsäädännön tulkinnassa ja rinnalla.

Eduskunnan oikeusasiamies, valtioneuvoston oikeuskansleri ja muut laillisuuden valvojat huolehtivat toiminnassaan myös perusoikeuksien toteutumisesta.

Maamme ylimmät tuomioistuimet, korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus, ovat jo useissa kymmenissä ratkaisuissaan viitanneet kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin.

Korkein hallinto-oikeus on viitannut kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin monissa ulkomaalaisen karkottamista koskevissa ratkaisuissa. Osa tapauksista on ollut sellaisia, joissa henkilön oikeutta jäädä Suomeen on arvioitu perhe-elämän suojan kannalta ulkomaalaislaissa säädetyn karkotusperusteen olemassaolosta huolimatta.

Tällöin korkein hallinto-oikeus on punninnut vastakkain yhtäältä karkotusperustetta – esimerkiksi karkotuspäätöksen taustalla olleen rikoksen vakavuutta – ja toisaalta sitä vahinkoa, joka ulkomaalaiselle ja hänen perheelleen aiheutuisi yhden perheenjäsenen erottamisesta muista.

Osa korkeimmassa hallinto-oikeudessa käsitellyistä karkotustapauksista taas on ollut sellaisia, joissa karkotettava on vedonnut pakolaisuuteen tai muuhun suojelun tarpeeseen, esimerkiksi kotimaassaan odotettavissa olevaan epäinhimilliseen kohteluun.

Tärkeimmät Suomea velvoittavat kansainväliset ihmisoikeussopimukset löytyvät Ulkoasianministeriön sivuilta.