Euroopan ihmisoikeussopimus eli yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi allekirjoitettiin Roomassa vuonna 1950, ja se tuli voimaan vuonna 1953. Ihmisoikeussopimusta voidaan luonnehtia Euroopan neuvoston ihmisoikeustyön kulmakiveksi.

Sopimuksen synty

Kylmä sota jakoi maailman pian Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen hyväksymisen jälkeen. Oli selvää, että ihmisoikeuksien turvaamiseksi tarvittiin muutakin kuin poliittinen julistus, mutta valtioita sitovan maailmanlaajuisen ihmisoikeussopimuksen toteutuminen näytti epävarmalta. Euroopan neuvosto asettikin tavoitteekseen eurooppalaisen ihmisoikeussopimuksen aikaansaamisen.

Aloitteen sopimuksen valmistelemisesta teki Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous ensimmäisessä istunnossaan vuonna 1949. Tämän jälkeen kehitys oli nopeaa: sopimus allekirjoitettiin Roomassa vuonna 1950, ja se tuli voimaan jo syyskuussa 1953. Nopean valmistelun takia useat kysymykset jäivät auki. Alusta alkaen oli myös selvää, että sopimusta täydennettäisiin myöhemmin. Sittemmin vuosien ja vuosikymmenten kuluessa laadituilla lisäpöytäkirjoilla on sovittu uusien oikeuksien ja vapauksien lisäämisestä ihmisoikeussopimukseen.

Sopimus ja sen valvonta

Euroopan ihmisoikeussopimus koskee lähinnä niin sanottuja vapausoikeuksia, mutta sopimuksella on turvattu myös esimerkiksi oikeus opetukseen, ammattiyhdistystoiminnan vapaus ja oikeus oikeudenkäyntiin sosiaaliturva-asioissa. Viime vuosina sopimuksen valvontakäytännössä ovat korostuneet tapaukset, jotka liittyvät oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin tai yksityis- ja perhe-elämän suojaan. Myös Suomea koskevat tapaukset, joissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut sopimusloukkauksen, ovat liittyneet näihin sopimuskohtiin. Sosiaaliset oikeudet on sen sijaan turvattu Euroopan sosiaalisessa peruskirjassa.

Euroopan ihmisoikeussopimusta pidetään yleisesti maailman tehokkaimpana ihmisoikeussopimuksena. Tekstiltään sopimus ei ole laaja-alaisin eikä kaikilta osin edes nykyaikaisin ihmisoikeussopimus, mutta Euroopan ihmisoikeussopimuksen erityisluonne selittyy sen valvontajärjestelmällä. Sopimukseen liittyneet valtiot sitoutuvat takaamaan jokaiselle sen lainkäyttöpiiriin kuuluvalle ihmiselle sopimuksessa turvatut oikeudet ja vapaudet. Ihmisoikeussopimuksessa turvatut oikeudet kuuluvat siis kaikille, myös ulkomaalaisille riippumatta esimerkiksi siitä, ovatko he jonkin muun Euroopan neuvoston jäsenvaltion kansalaisia. Sopimuksen toteutumista valvoo Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuin.