Kuka tarvitsee turvapaikkaa?

Turvapaikanhakija on henkilö, joka anoo kansainvälistä suojelua ja oleskeluoikeutta vieraasta maasta. Oikeus turvapaikkaan on yksi harvoista asioista, joissa vuoden 1948 ihmisoikeuksien julistus menee pidemmälle kuin mistä valtiot ovat sittemmin kyenneet sopimaan oikeudellisesti velvoittavin kansainvälisin sopimuksin.

Pakolaisuus on eräs aikakautemme vakavimmista ihmisoikeusongelmista. Yhdistyneiden Kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR perustettiin 1951 auttamaan toisen maailmansodan jälkeisiä eurooppalaisia pakolaisia.

Kaikki kotimaastaan paenneet eivät ole pakolaisia, vaan pakolaisuuden edellytykset määritellään Geneven pakolaissopimuksessa vuodelta 1951. Siinä määritellään, millä perusteilla ihmiselle voidaan myöntää pakolaisen asema. Pakolaisen asemaan liittyy perusteltu pelko joutua vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi.

YK:n määritelmän mukaan esimerkiksi luonnonkatastrofia pakenevat eivät ole pakolaisia, mutta useissa maissa määritelmää on laajennettu ja pakolaisstatus myönnetään muillekin kuin henkilökohtaisen vainon kohteiksi joutuneille. Joidenkin maiden tulkinnan mukaan myöskään sotaa pakenevat eivät ansaitsisi pakolaisstatusta. YK:n mukaan sotaa pakeneville tulisi myöntää pakolaissatus. Viime kädessä pakolaisstatuksen myöntävät yleensä kansalliset viranomaiset turvapaikkahakemuksen ja haastattelun perusteella.

Oleskeluluvan voi saada myös humanitaarisin perustein. Näin käy esimerkiksi silloin, kun turvapaikanhakijan kotiinpaluu on aseellisen selkkauksen tai ympäristökatastrofin vuoksi mahdotonta.

Turvapaikanhakijoista poiketen kiintiöpakolaiset ovat saaneet pakolaisstatuksen jo ennen Suomeen tuloaan. Sen on heille myöntänyt YK:n pakolaisjärjestö UNHCR. Myös kiintiöpakolaiset valitaan hätätapauksia lukuun ottamatta suomalaisten viranomaisten tekemien haastattelujen perusteella. Kiintiöpakolaiset tulevat usein pakolaisleireiltä. Suurin osa viime vuosina Suomeen tulleista kiintiöpakolaisista on myanmarilaisia (ent. Burma), irakilaisia, kongolaisia ja iranilaisia. Vuodesta 2001 lähtien Suomen pakolaiskiintiö on ollut 750 henkilöä.

Verrattuna useisiin länsimaihin Suomeen tulee vuosittain vähän turvapaikanhakijoita. Vuonna 2009 Suomesta haki turvapaikkaa 5 910 henkilöä, edellisenä vuonna hakijoita oli 4 020. Vastaavasti

Ruotsista vuonna 2009 turvapaikkaa haki 24 190 henkilöä. Euroopan unionin alueelta turvaa haki 246 210 ihmistä vuonna 2009. Vain pienelle osalle turvapaikanhakijoista myönnetään Geneven sopimuksen mukainen pakolaisstatus, joka perustuu henkilökohtaiseen vainoon.

Oikeus turvapaikkaan ihmisoikeussopimuksissa

YK:n ihmisoikeussopimukset

YK:n ihmisoikeussopimuksissa ei ole kohtaa, jolla taattaisiin oikeus turvapaikkaan: valtioiden velvollisuutta tarjota turvaa sitä tarvitseville ei ole kirjattu mihinkään kansainväliseen sopimukseen. Sen sijaan sopimuksiin sisältyy tärkeä palauttamiskielto, joka estää sopimusvaltioita karkottamasta ketään maahan, jossa häntä kohdeltaisiin epäinhimillisesti. Lapsen oikeuksien sopimuksessa taataan pakolaislapselle ”asianmukainen suojelu ja humanitaarinen apu”.

Vuodelta 1951 oleva YK:n pakolaissopimus

on tarkoitettu antamaan suojaa vainotuille. Ensi sijassa se edellyttää pakolaisten saavan oleskelumaassaan saman kohtelun kuin maan omat kansalaiset. Pakolaissopimuskaan ei sisällä ihmisoikeuksien julistuksen 14. artiklaa vastaavaa määräystä varsinaisesta oikeudesta turvapaikkaan.

Pakolaisille annettavan suojan muoto eli turvapaikka on siis jäänyt kansallisessa lainsäädännössä säänneltäväksi instituutioksi. Suomen ulkomaalaislaissa turvapaikan saamisen edellytykset on määritelty YK:n pakolaissopimuksen pakolaismääritelmää läheisesti seuraten.

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus

13. artikla

Yleissopimuksen sopimusvaltion alueella laillisesti oleskeleva muukalainen voidaan karkottaa sieltä vain laillisessa järjestyksessä tehdyn päätöksen mukaisesti, ja hänen on sallittava, paitsi milloin kansallista turvallisuutta koskevat pakottavat syyt eivät sitä estä, esittää syitä maastakarkotustansa vastaan ja saada asiansa uudelleen tutkittavaksi sekä olla tässä tarkoituksessa edustettuna asianomaisen viranomaisen tahi asianomaisen viranomaisen erityisesti määräämän henkilön tai henkilöiden edessä.

Kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus

3. artikla

  1. Mikään sopimusvaltio ei saa karkottaa, palauttaa tai luovuttaa ketään toiseen valtioon, jos on perusteltu syy uskoa, että hän olisi siellä vaarassa joutua kidutetuksi.
  2. Ratkaistessaan, onko tällainen syy olemassa, toimivaltaiset viranomaiset ottavat huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat, kuten mahdollisesti sen, tapahtuuko kyseisessä valtiossa jatkuvasti törkeitä, räikeitä tai laajamittaisia ihmisoikeusloukkauksia.

Yleissopimus lapsen oikeuksista

22. artikla

  1. Sopimusvaltiot ryhtyvät tarpeellisiin toimiin taatakseen, että lapsi joka yksin tai yhdessä vanhempiensa tai kenen tahansa muun henkilön kanssa anoo pakolaisen asemaa tai jota pidetään pakolaisena soveltuvien kansainvälisen tai kansallisen oikeuden ja menettelytapojen mukaan, saa asianmukaista suojelua ja humanitaarista apua voidakseen nauttia tässä yleissopimuksessa ja muissa sellaisissa kansainvälisissä ihmisoikeuksia ja humanitaarista oikeutta koskevissa asiakirjoissa tunnustettuja oikeuksia, joiden osapuolia kyseiset valtiot ovat.
  2. Tämän toteuttamiseksi sopimusvaltiot osallistuvat, siten kuin katsovat tarpeelliseksi, Yhdistyneiden Kansakuntien ja muiden toimivaltaisten, hallitustenvälisten tai Yhdistyneiden Kansakuntien kanssa yhteistyössä olevien kansalaisjärjestöjen ponnisteluihin tällaisen lapsen suojelemiseksi ja avustamiseksi sekä pakolaislapsen vanhempien tai muiden perheenjäsenten jäljittämiseksi, jotta saataisiin lapsen ja hänen perheensä jälleenyhdistämisen kannalta välttämättömiä tietoja. Silloin kun vanhempia tai muita perheenjäseniä ei löydetä, lapsen on saatava sellaista suojelua kuin syystä tai toisesta perheen turvaa pysyvästi tai tilapäisesti vailla olevalle lapselle tämän yleissopimuksen mukaisesti annetaan.

Oikeus turvapaikkaan – ihmisoikeustuomioistuinten päätöksiä

+1. Kysymys oikeudesta saada inhimillinen turvapaikka

Tapaus Muskhadzhiyeva v. Belgia
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin 2010

Tapauksen kuvaus

Aina Muskhadzhiyeva ja hänen neljä lastaan (iältään seitsemästä kuukaudesta seitsemään vuoteen) ovat Venäjän kansalaisia, etniseltä alkuperältään tšetšeenejä. He asuvat pakolaisleirillä Puolassa. Lokakuussa 2006 perhe saapui Belgiaan, josta he hakivat turvapaikkaa. Belgia eväsi hakemuksen ja päätti lähettää perheen takaisin Puolaan. Ulkomaalaislakiin nojaten Puolan tuli ottaa heidät vastaan turvapaikanhakijoina, koska perhe oli sieltä Eurooppaan saapunutkin.

Joulukuussa 2006 perhe vietiin Belgian säilöönottoyksikköön* odottamaan siirtoa Puolaan. Aikaisempina vuosina paikka oli saanut kyseenalaista mainetta liittyen siellä majoittuvien lasten oloihin. Tammikuun 5. päivä 2007 alioikeus hylkäsi pyynnön perheen vapauttamisesta.

Kansalaisjärjestö Lääkärit ilman rajoja tutki perheenjäseniä psykologisin kokein ja tuli siihen tulokseen, että perheen lapset kärsivät vakavista psykologisista ja psykotraumaattisista oireista. Järjestön mielestä heidät olisi tullut vapauttaa saman tien laitoksesta. Tammikuun 23. päivä perhe sai hovioikeuden päätöksen, jonka mukaisesti heidät lähetettiin seuraavana päivänä Puolaan. Samana päivänä Muskhadzhiyevan perhe valitti Belgian korkeimpaan oikeuteen, joka käsitteli hakemuksen vasta kun perhe oli jo poistunut maasta. Korkein oikeus totesi hakemuksen olleen tarpeeton, sillä perhe ei enää asunut Belgiassa.

Valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle (EIT)

Aina Muskhadzhiyeva lapsineen valitti kohtelustaan EIT:lle. Vedoten 3 artiklaan (kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun kielto) he valittivat tuomioistuimessa laitoksen epäinhimillisistä oloista. Vedoten 5 artiklaan (oikeus vapauteen ja turvallisuuteen) he lisäksi valittivat säilöönottonsa olleen lainvastainen ja muutoksenhakukeinon tehoton, sillä heidät oli siirretty maasta ennen kuin oikeus oli tehnyt lopullisen päätöksen.

EIT:n päätös

Aikaisempaan tapaukseen vedoten EIT totesi, että se oli tuominnut Belgian säilöönottoyksikön sopimattomaksi paikaksi alaikäiselle lapselle, joka tosin oli laitoksessa ilman vanhempiaan. Vaikka Muskhadzhiyevojen tapauksessa lapset oli otettu säilöön äitinsä kanssa, se ei oikeuttanut viranomaisia olemaan suojelematta lapsia. Yli kuukauden oleskelu oli liian pitkä aika laitoksessa, jota ei ollut suunniteltu asuttamaan perheitä. Tuomioistuin viittasi myös kansalaisjärjestön lääkärien lausuntoihin lasten terveydentilasta ja totesi Belgian syyllistyneen lasten epäinhimilliseen kohteluun laitoksessa.

Äidin kohdalla tuomioistuin tuli toiseen tulokseen. Sen mukaan äitiä ei ollut missään vaiheessa erotettu lapsistaan, ja vaikka laitoksessa majoittuminen saattoi aiheuttaa ylimääräistä stressiä, ei Aina Muskhadzhiyeva kuitenkaan joutunut epäinhimillisen kohtelun kohteeksi.

EIT:n mukaan Belgia oli lisäksi loukannut lasten kohdalla 5 artiklan 1 kohtaa (oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen), sillä laitoksen olosuhteet ja lasten haavoittuvaisuus huomioon ottaen paikka ei soveltunut lapsille edes siinä tapauksessa, että he olivat siellä vanhempiensa seurassa. Tässäkään tapauksessa EIT ei tuominnut Belgiaa äidin kohdalla.

Vaikka Belgian korkein oikeus teki päätöksensä perheen jo lähdettyä maasta, EIT ei nähnyt syytä pitää tapahtumaa lain vastaisena, sillä kaksi aikaisempaa tuomioistuinta olivat jo käsitelleet tapausta Muskhadzhiyevojen vielä oleskellessa Belgiassa. Näin ollen EIT ei nähnyt, että Belgia olisi toiminut laittomasti perheen vapaudenriistossa (5 artikla 6 kohta).

Tuomioistuin määräsi Belgian maksettavaksi perheelle aineettomasta vahingosta korvauksena yhteensä 17 000 euroa.

* Säilöönottoyksikkö on suljettu laitos, joka toimii säilöönotettujen ulkomaalaisten väliaikaisena sijoituspaikkana. Usein säilöönotetut henkilöt ovat turvapaikanhakijoita, joiden henkilöllisyys on epäselvä tai he ovat saaneet kielteisen päätöksen turvapaikasta. Ennen maastakarkotusta heidät voidaan ottaa säilöön, jos esimerkiksi on syytä epäillä, ettei karkotettava poistu maasta karkotuspäivänä. Säilöönottoyksikön tulee taata säilöönotetulle lakisääteiset peruspalvelut säilöönoton ajaksi.

Katso koko päätös englanniksi.

+2. Kysymys tuomitun miehen vaarasta joutua ihmisoikeusloukkauksen uhriksi, mikäli hänet luovutetaan kotimaahansa kärsimään tuomiota

Tapaus Kaboulov. v. Ukraina
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin 2009

Tapauksen kuvaus

Amir Kaboulov on vuonna 1979 syntynyt Kazakstanin kansalainen. Kesäkuussa 2003, Kaboulovin ollessa poissa maasta, hän joutui syytteeseen murhasta. Kazakstanin viranomaiset antoivat kansainvälisen etsintäkuulutuksen miehestä. Törkeästä murhasta voi Kazakstanissa saada kuolemantuomion.

Kaboulov pidätettiin Ukrainassa 23. elokuuta 2003, josta lähtien hän on ollut vangittuna murhasta epäiltynä. Hänet vangittiin etsintäkuulutuksen ja siihen liittyvän Kazakstaniin luovutuksen johdosta.

Syyskuussa 2004 Kazakstanin viranomaiset pyysivät Ukrainan yleistä syyttäjää luovuttamaan miehen takaisin Kazakstaniin luvaten samalla, että Kaboulovia ei kotimaassansa odota kuolemantuomio. Lisäksi viranomaiset lupasivat, että miehen oikeuksia ja laillisia etuja tullaan suojelemaan.

Ukrainan viranomaiset suostuivat luovuttamaan Kaboulovin takaisin. Miehen äiti ja asianajaja kyseenalaistivat useaan kertaan Kaboulovin pidätyksen ja päätöksen luovuttaa hänet kotimaahansa.

Valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle (EIT)

Syyskuussa 2004 Kaboulov valitti EIT:lle muun muassa siitä, että luovutus Kazakstaniin vaarantaisi hänen henkensä ja hyvinvointinsa. Hän valitti nojaten 2 (oikeus elämään) ja 3 artiklaan (kidutuksen kielto).

EIT:n päätös

Tuomioistuin totesi, ettei Kazakstanissa oltu toimeenpantu yhtäkään kuolemanrangaistusta vuosien 2007 ja 2008 välillä. Kaikkien jo kuolemaantuomittujen rangaistukset oli muutettu elinkautisrangaistuksiksi. Näin ollen EIT ei nähnyt todellista vaaraa sille, että Kaboulovin henki olisi vaarassa, mikäli mies luovutettaisiin Kazakstaniin. EIT ei tuominnut Kazakstania 2 artiklan pohjalta (oikeus elämään).

EIT huomioi useiden kansallisten ja kansainvälisten raporttien pohjalta, että rikoksista epäiltyjen henkilöiden kiduttaminen, pahoinpitely, lyöminen ja muu väkivallankäyttö olivat yleisiä kazakstanilaisissa vankiloissa. Viranomaiset käyttivät näitä keinoja saadakseen epäillyltä henkilöltä tunnustuksen. Raporteista kävi myös ilmi, että vankilaolot Kazakstanissa olivat heikot. Selleissä oli liikaa vankeja, ravinto oli heikkoa ja vangeilla oli sairauksia, joita jätettiin hoitamatta.

Kazakstanin viranomaiset eivät olleet pystyneet puolustautumaan edellä mainittuja väitteitä vastaan millään luotettavalla tavalla. Näin ollen EIT totesi Kaboulovin olevan vaarassa joutua pahoinpitelyn uhriksi, mikäli hänet palautettaisiin kotimaahansa. Tuomioistuin oli yksimielisesti sitä mieltä, että Ukraina syyllistyisi 3 artiklan rikkomiseen (kidutuksen kielto), jos se palauttaisi Kaboulovin takaisin Kazakstaniin.

Katso koko päätös englanniksi.