Mitä oikeus omaisuuteen tarkoittaa?

Ihmisoikeusajattelun alussa omaisuutta pidettiin yhtä tärkeänä oikeutena kuin vapautta, turvallisuutta ja sorron vastustamista. Poliittisten erimielisyyksien vuoksi se on kuitenkin ainoa ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa mainittu oikeus, jota ei ole sisällytetty YK:n yleissopimuksiin.

Ihmisoikeusajattelu alkoi kehittyä 1700-luvulla valistuksen myötä. Valistusajalla syntyi liberalistinen ajattelutapa, jossa keskeisenä pidettiin yksilönvapautta ja syntyperästä riippumatonta arvojärjestystä. Omistusoikeus sisältyy yhtenä tekijänä tähän alkuperäiseen liberalistiseen ihmisoikeusajatteluun.

Sosiaaliliberalistinen näkökulma korostaa lisäksi valtion velvollisuutta taata mahdollisuuksien tasa-arvo huolehtimalla peruspalveluista. Tällöinkin valtion puuttuminen omistamisen oikeuteen on hyvin rajallista: vain tiettyjen peruspalvelujen toteutuminen kaikille taataan.

Suomessa omaisuuden suojaa on perinteisesti painotettu enemmän kuin yleismaailmallisessa tai eurooppalaisessa ihmisoikeusajattelussa. Ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta Suomen perustuslain perusoikeusjärjestelmää arvosteltiinkin siitä, että yhdellä sinänsä tärkeällä perusoikeudella, omistusoikeudella, oli liian hallitseva asema.

Oikeus omaisuuteen ihmisoikeussopimuksissa

YK:n ihmisoikeussopimukset

Oikeus omaisuuteen on kirjattu vuoden 1948 ihmisoikeuksien julistukseen, mutta poliittisten erimielisyyksien vuoksi se jäi pois YK:n vuoden 1966 yleisistä ihmisoikeussopimuksista (kansalais- ja poliittisten oikeuksien sopimus sekä taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien sopimus).

Euroopan ihmisoikeussopimus

Euroopan ihmisoikeussopimuksessa omistusoikeus otettiin ensimmäiseen lisäpöytäkirjaan. Siinä suojataan jokaisen oikeus nauttia rauhassa omaisuudestaan ja kielletään mielivaltainen omaisuuden riistäminen. ”Julkinen etu” oikeuttaa kuitenkin omaisuuden pakkolunastuksen, ja ”yleisen edun nimissä” myös omaisuuden käyttöä voidaan rajoittaa.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäinen lisäpöytäkirja

1. artikla

Jokaisella luonnollisella tai oikeushenkilöllä on oikeus nauttia rauhassa omaisuudestaan. Keneltäkään ei saa riistää hänen omaisuuttaan paitsi julkisen edun nimissä ja laissa määrättyjen ehtojen sekä kansainvälisen oikeuden yleisten periaatteiden mukaisesti.

Edellä olevat määräykset eivät kuitenkaan saa millään tavoin heikentää valtioiden oikeutta saattaa voimaan lakeja, jotka ne katsovat välttämättömiksi omaisuuden käytön valvomiseksi yleisen edun nimissä tai taatakseen verojen tai muiden maksujen tai sakkojen maksamisen.

Oikeus omaisuuteen – ihmisoikeustuomioistuinten päätöksiä

+1. Kysymys oikeudesta saada säästöön laitetut rahat konkurssipankilta takaisin

Tapaus Kotov v. Venäjä
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin 2010

Tapauksen kuvaus

Vladimir Kotov on vuonna 1948 syntynyt Venäjän kansalainen. Huhtikuussa 1994 hän talletti rahaa Yurak nimiseen pankkiin 200 % korolla. Saman vuoden elokuussa Kotov päätti sulkea tilinsä pankin muuttaessa korkokantaansa. Pankki ei kuitenkaan suostunut palauttamaan alkuperäistä summaa korkoineen Kotoville, koska yrityksen varat olivat loppu.

Krasnadorin alueellinen sovinto-oikeus teki pesänselvityspäätöksen. Kävi ilmi, että pankilla oli enemmän velkaa kuin omaisuutta. Venäjän lain mukaan tällaisissa tapauksissa varat tuli jakaa velkojien kesken järjestyksessä sen mukaan, kuinka paljon kullakin oli saatavia. Ensimmäisenä rahansa saivat ne, joille pankki oli eniten velkaa. Lisäksi lain mukaan yksityishenkilöt – kuten Kotov – olivat etusijalla.

Laista huolimatta velkojien komitea päätti jakaa pankin omaisuuden toisella tavalla. Komitea antoi etuoikeuden vammaisille, toisen maailmansodan sotaveteraaneille, köyhille sekä niille henkilöille, jotka olivat aktiivisesti osallistuneet pesänselvitykseen. Kotov ei kuulunut mihinkään näistä kategorioista. Hän sai pankilta 140 ruplaa, vaikka hänelle olisi kuulunut 17 983 ruplaa.

Kotov valitti päätöksestä. Lain mukaan hän olisi ollut oikeutettu saamaan koko omaisuutensa takaisin. Hänen valituksensa hylättiin. Sovinto-oikeus tuli kuitenkin siihen tulokseen, että lakia oli rikottu. Lopulta korkeimman oikeuden päätöksellä Kotovin valitus hylättiin, sillä pankilla ei ollut enää varoja, joista se olisi voinut palauttaa miehelle hänen omaisuutensa.

Valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle (EIT)

Heinäkuussa 1998 Kotov valitti EIT:lle nojaten Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 1 lisäpöytäkirjan 1 artiklaan (oikeus omaisuuteen). Kotov valitti siitä, ettei hän ollut kyennyt saamaan velkojaan takaisin, koska pankki oli jakanut rahat velkojille lainvastaisesti.

EIT:n päätös

Tuomioistuin huomioi, että pankilla olisi ollut varoja jakaa Kotoville hänelle kuuluva summa (tai ainakin merkittävä osa siitä), jos se olisi jakanut saatavia lain mukaisella tavalla. Venäjä oli rikkonut lakia kahdella tavalla. Se oli jättänyt jakamatta varoja velkojien omaisuuden määrän perusteella. Tämän lisäksi se oli jakanut rahat uusien, laissa mainitsemattomien luokittelujen mukaisesti. Näihin luokitteluihin kuuluvat ihmiset olivat saaneet koko omaisuutensa korkoineen takaisin.

EIT totesi viranomaisten toimineen väärin jakaessaan pankin omaisuutta. Se tuomitsi Venäjän EIS:n 1 lisäpöytäkirjan 1 artiklan (oikeus omaisuuteen) vastaisesta toiminnasta. Koska Kotov ei valittanut EIT:lle ajoissa (kuuden kuukauden sisällä Venäjän korkeimman oikeuden päätöksestä), tuomioistuin ei tuominnut Venäjää maksamaan valittajalle korvauksia aiheutuneista kuluista.

Katso koko päätös englanniksi.

+2. Kysymys alkuperäiskansan oikeudesta yhteisölliseen maanomistukseen

Tapaus Mayagna (Sumo) Awas Tingni – yhteisö v. Nicaragua
Amerikan ihmisoikeustuomioistuin 2001

Tapauksen kuvaus

Awas Tingnin intiaaniyhteisön jäsenet ovat mayagna-intiaaneja, jotka ovat asuneet Nicaraguan Atlantin puoleisen rannikon sademetsissä yli kolmesataa vuotta. He käyttävät maata yhdessä ja kaikki luonnonvarat alueella ovat heidän yhteisomistuksessaan. Vuonna 1995 Nicaraguan valtio antoi yhteisön omistamaa maata puutavarayhtiö SOLCARSA:n käyttöön ja Awas Tingnin edustaja otti yhteyden Amerikan ihmisoikeustuomioistuimeen (AIT).

Vuonna 1996 intiaaniyhteisön edustajat, Nicaraguan hallitus ja Amerikan ihmisoikeuskomissio tapasivat ensimmäisen kerran epävirallisissa merkeissä ja yrittivät päästä asiassa sopuratkaisuun. Muutaman tapaamisen jälkeen Nicaragua ilmoitti aikovansa perustaa Kansallisen rajanmerkitsemiskomission, jonka tarkoituksena oli määrittää virallisesti intiaaniyhteisöille ja valtiolle kuuluvat alueet. Nicaragua pyysi myös Awas Tingnin edustajia mukaan määrittelemään alueiden rajoja.

Maaliskuussa 1997 Awas Tingnin edustaja otti jälleen yhteyden AIT:een. Sen mukaan Nicaragua oli aloittamassa puunhakkuut yhteisön alueilla varoituksista huolimatta.

Valitus AIT:een

Awas Tingni -yhteisö valitti AIT:lle nojaten muun muassa Amerikan ihmisoikeussopimuksen 21 artiklaan (oikeus yksityisomaisuuteen). Heidän mukaansa Nicaragua jakoi maata, joka oli yhteisön omistuksessa.

AIT:n päätös

Tuomioistuin totesi, että kansainväliset ihmisoikeussopimukset elävät ajan mukana. Niitä tulkitessa tulee ottaa huomioon nykyhetki ja mukauttaa sopimukset kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopivaksi.

Näin ollen AIT tarkasteli sopimusta muuttaen 21 artiklassa käsitellyn ”yksityisomaisuuden” ”omaisuudeksi” seuraavasti: 21 artiklassa sanotaan: ”Jokaisella on oikeus yksityisomaisuuteen. Laki voi riistää tämän oikeuden käytön ja nauttimisen julkisen edun nimissä.” Tuomioistuin tutki Awas Tingni –tapausta vaihtamalla lauseen muotoon: ”Jokaisella on oikeus nauttia omaisuudestaan ja käyttää sitä. Laki voi riistää tämän oikeuden käytön ja nauttimisen julkisen edun nimissä.”

Täten tuomioistuin totesi, että 21 artikla kattaa myös alkuperäiskansaan kuuluvan yhteisön jäsenten oikeuden yhteisomistukselliseen maahan. Tämän yhteisöllisen oikeuden tunnustaa myös Nicaraguan perustuslaki. AIT totesi myös, että alkuperäiskansojen yhteisomistajuus juontaa juurensa pitkälle historiaan ja se on keskeisiä kulttuuriin kuuluvia piirteitä.

AIT huomioi, että Nicaragua ei ollut virallisesti määritellyt alueita, jotka kuuluivat alkuperäiskansojen yhteisomistuksen piiriin. Tuomioistuin määräsikin Nicaraguan määrittelemään Awas Tingnin maantieteelliset rajat. AIT tuomitsi Nicaraguan 21 artiklan (oikeus yksityisomaisuuteen) rikkomisesta.

Katso koko tapaus espanjaksi.

+3. Kysymys oikeudesta saada sodan aikana menetetty asunto takaisin

Tapaus Đokić v. Bosnia ja Hertsegovina
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin 2010

Tapauksen kuvaus

Branimir Đokić on Bosnia ja Hertsegovinan sekä Serbian kansalainen. Hän syntyi Serbiassa vuonna 1960 ja asuu tällä hetkellä Serbiassa. Vuonna 1986 Đokić työskenteli luennoitsijana Sarajevon sotilaskoulussa. Tuolloin Jugoslavian kansanarmeija nimellisesti valvoi noin 16 000 sotilasasuntoa. Asunnot olivat osa ”sosiaalisen omistajuuden” ohjelmaa, jossa yritykset saattoivat antaa työntekijöillensä asunnon elinikäisellä käyttöoikeudella maksua vastaan. Myös Đokić sai sotilasasunnon.

Vuonna 1990 säädettiin Sotilasasuntolaki, jonka perusteella Jugoslavian kansanarmeijan jäsenet

pystyivät lunastamaan asuntoja alle niiden markkina-arvon. Maaliskuussa 1992 Đokić lunasti asuntonsa sen täydellä ostohinnalla. Viranomaiset kuitenkin kieltäytyivät rekisteröimästä asuntoa miehen nimiin, sillä helmikuussa 1992 sotilasasuntojen myynti oli lakkautettu väliaikaisesti Bosnia ja Hertsegovinan alueella.

Noihin aikoihin Bosnia ja Hertsegovinassa oli puhjennut sota ja yli 2,2 miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa ”etnisten puhdistusten” tai yleisten levottomuuksien vuoksi. Jugoslavian kansanarmeija joutui vetäytymään Bosnia ja Hertsegovinasta, jonka seurauksena myös Đokićin sotilaskoulu siirrettiin Serbiaan. Đokić seurasi koulua ja liittyi sen myötä Jugoslavian liittotasavallan asevoimiin.

Sodan jälkeen vuonna 1998 Đokić jätti viranomaisille hakemuksen yrittäen saada asuntonsa takaisin. Hakemus hylättiin. Viranomaisten mukaan vain niillä oli oikeus asuntoonsa, jotka pystyivät todistamaan olleensa pakolaisia tai joutuneensa pakkomuuttamaan sotaa edeltävästä kodistaan. Tämän lisäksi muun muassa ne, jotka olivat palvelleet Jugoslavian liittotasavallan asevoimia, eivät olleet oikeutettuja asuntoonsa. Đokić valitti päätöksestä kansalliseen ihmisoikeuselimeen tuloksetta.

Valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle (EIT)

Vuonna 2003 Đokić valitti EIT:lle nojaten 1 lisäpöytäkirjan 1 artiklaan (omaisuudensuoja) yhdessä 14 artiklan (syrjinnän kielto) kanssa. Đokić valitti sitä, ettei hän ollut oikeutettu asuntoon, jonka oli jo laillisesti ostanut.

EIT:n päätös

Tuomioistuin ilmaisi kielteisen suhtautumisensa niihin ihmisiin, jotka olivat palvelleet Jugoslavian liittotasavallan asevoimia sinä aikana, kun he olivat palanneet sotia edeltäviin koteihinsa. Đokićin tapauksessa ei kuitenkaan ollut mitään todisteita siitä, että hän olisi osallistunut asevoimien sotatoimiin sotarikoksista puhumattakaan, vaikka hän olikin töissä liittotasavallan asevoimilla.

Bosnia ja Hertsegovinan hallitus väitti jakaneensa vanhoja sotilasasuntoja vähävaraisille paikallisen armeijan jäsenille. EIT kuitenkin huomioi, että se oli jakanut asuntoja varallisuudesta riippumatta. Useimmat asunnot oli annettu sotaveteraaneille ja heidän perheilleen. EIT huomioi myös, että Đokićin oli mahdotonta saada omistusasuntoa Serbiasta, sillä vuoden 1992 asuntosäädöksen myötä hänellä oli oikeus ainoastaan vuokrata asunto määrätyksi ajaksi.

Tuomioistuin totesi, että Đokić oli menettänyt omaisuuttaan oikeudenvastaisesti. Bosnia ja Hertsegovina oli syyllistynyt Euroopan ihmisoikeussopimuksen 1 lisäpöytäkirjan 1 artiklan (omaisuudensuoja) rikkomiseen. Valtion tuli maksaa Đokićille korvauksia 60 000 euroa aineellisesta vahingosta, 5000 euroa aineettomasta vahingosta ja 200 euroa oikeudenkäyntikuluista.

Katso koko päätös englanniksi.