Mitä oikeus lepoon ja vapaa-aikaan merkitsee?

Levon ja vapaa-ajan asema ihmisoikeutena on toisinaan kyseenalaistettu, mutta asiaa koskevassa Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artiklassa sekä taloudellisia sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan sopimuksen 7. artiklassa ilmaistaan selvästi, että lepo ja vapaa-aika kuuluvat kansainvälisesti tunnustettuihin ihmisoikeuksiin.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n toiminnan myötä työviikon pituuden rajoitukset on tunnustettu kansainvälisesti. Miljoonien ihmisten kohtalona on silti työskennellä ilman riittävää ihmisoikeuksien suojelua.

Erityisen tärkeää oikeus lepoon ja vapaa-aikaan on lapsille, joiden pääasiallisena tehtävänä tulisi olla koulunkäynti. Kaikkialla maailmassa oikeus ei kuitenkaan toteudu, sillä perheiden toimeentulo saattaa riippua lasten tekemästä työstä.

Oikeus lepoon ja vapaa-aikaan ihmisoikeussopimuksissa

YK:n ihmisoikeussopimukset

Oikeutta lepoon ja vapaa-aikaan käsitellään taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien sopimuksen oikeutta työhön koskevan artiklan lopussa. Lapsen oikeuksien sopimus korostaa, että levon ja vapaa-ajan lisäksi lapsella on oikeus leikkiin ja virkistystoimintaan.

Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus

7 artikla

Tämän yleissopimuksen sopimusvaltiot tunnustavat jokaiselle oikeuden nauttia oikeudenmukaisista ja suotuisista työoloista, joiden erityisesti tulee taata:

  • a) palkkaus, joka suo kaikille työntekijöille vähintään:
    1. kohtuullisen palkan ja saman palkkauksen samanarvoisesta työstä ilman minkäänlaista rajoitusta; erityisesti naisille taataan sellaiset työolot, jotka eivät ole huonompia kuin ne, joita miehet nauttivat ja joihin kuuluu sama palkka samasta työstä; ja
    2. ikohtuullisen toimeentulon heille itselleen ja heidän perheelleen tämän yleissopimuksen määräysten mukaisesti;
  • b) turvalliset ja terveelliset työolot;
  • c) yhtäläinen mahdollisuus jokaiselle tulla ylennetyksi työssään asianomaiseen korkeampaan toimeen ainoastaan palvelusaikaan ja pätevyyteen pohjautuvien perustein;
  • d) lepo, vapaa-aika ja kohtuullinen työajan rajoittaminen sekä kausittaiset palkalliset lomat ja palkka julkisilta lomapäiviltä.

Yleissopimus lapsen oikeuksista

31 artikla

  1. Sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden lepoon ja vapaa-aikaan, hänen ikänsä mukaiseen leikkimiseen ja virkistystoimintaan sekä vapaaseen osallistumiseen kulttuurielämään ja taiteisiin.
  2. Sopimusvaltiot kunnioittavat ja edistävät lapsen oikeutta osallistua kaikkeen kulttuuri- ja taide-elämään ja kannustavat sopivien ja yhtäläisten mahdollisuuksien tarjoamista kulttuuri-, taide-, virkistys- ja vapaa-ajantoimintoihin.

Oikeus lepoon ja vapaa-aikaan – ihmisoikeustuomioistuinten päätöksiä

+1. Kysymys alaikäisen maahanmuuttajatytön pakottamisesta ilmaiseksi kotiapulaiseksi

Tapaus Siliadin v. Ranska
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös 2005

Tapauksen kuvaus

Siwa-Akofa Siliadin on vuonna 1978 syntynyt Ranskan kansalainen, joka on alun perin kotoisin Togosta. Tammikuussa 1994 ollessaan 15-vuotias, Siliadin saapui Ranskaan rouva D:n kanssa. Tämä lupasi laillistaa Siliadinin siirtolaisstatuksen ja järjestää tytölle koulutuksen. Vastineeksi avustaan Silidianin tuli toimia rouva D:n kotiapulaisena, niin kauan kunnes tyttö oli ansainnut tarpeeksi rahaa maksaakseen lentolippunsa takaisin rouva D:lle. Siliadin aloitti kotiapulaisen työt herra ja rouva D:n kotona palkatta. Tytön passi takavarikoitiin.

Lokakuussa 1994 rouva D. “lainasi” tytön palveluja ystäväperheelleen herra ja rouva B:lle. Siliadinin tuli työskennellä perheessä pari päivää kunnes rouva B. synnyttäisi lapsen. Lapsen syntymän jälkeen rouva B. päätti yllättäen pitää tytön ilmaisena kotiapulaisenaan. Siliadin työskenteli päivittäin klo 7:30–22:30 ilman vapaapäiviä. Toisinaan hän pääsi sunnuntaikirkkoon. Siliadin nukkui lastenhuoneen lattialla patjan päällä ja käytti vanhoja vaatteita.

Heinäkuussa 1998 Siliadin uskoutui naapurille, joka kertoi Siliadinin tarinan viranomaisille. Herra ja rouva B. haastettiin oikeuteen ja heidät tuomittiin 12 kuukaudeksi vankeuteen siitä, että he eivät olleet maksaneet Siliadinille palkkaa tämän tekemästä työstä. Heidät tuomittiin myös siitä, että Siliadin oli asunut ja työskennellyt ihmisarvolle sopimattomissa olosuhteissa. Herra ja rouva B. valittivat päätöksestä, joka sittemmin kumottiin. Lopulta Ranskan korkein oikeus tuomitsi pariskunnan maksamaan Siliadinille 15 245 euron korvaukset maksamattomasta työstä. Korkein oikeus ei tuominnut niitä olosuhteita, joissa Siliadin oli joutunut asumaan ja tekemään työtä.

Valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT)

Siliadin valitti päätöksestä EIT:lle vuonna 2001. Hän nojasi 4 artiklaan (pakkotyön kielto). Hänen mielestään, Ranskan rikosoikeus ei ollut turvannut häntä orjuudelta, jossa häntä oli pidetty.

EIT:n päätös

Tuomioistuin oli sitä mieltä, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4 artiklan (orjuuden ja pakkotyön kielto) takaaminen kansalaisille oli demokraattisen yhteiskunnan olennaisimpia arvoja. EIT painotti, että valtion tuli ehdottomasti rangaista niitä kansalaisia, jotka olivat mukana ihmiskaupan pyörittämisessä. Vaikka orjuus oli lakkautettu jo 150 vuotta sitten, tuomioistuimen mukaan se koski edelleen tuhansia ihmisiä, jotka työskentelivät kotiapulaisina eri puolilla Eurooppaa.

EIT huomioi, että Siliadin oli vastoin tahtoaan työskennellyt vuosia herra ja rouva B:lle saamatta palkkaa. Saavuttuaan laittomasti Ranskaan Siliadin oli alaikäinen ja hän eli käännytyksen pelossa. Herra ja rouva B. ruokkivat valittajan pelkoa ja antoivat tämän ymmärtää, että hänen asemansa tultaisiin myöhemmin laillistamaan, mitä ei ikinä tapahtunut. Näin ollen tuomioistuin totesi Siliadinin joutuneen pakkotyön uhriksi.

Siliadin oli elänyt koko Ranskassa oleskeluaikansa täysin herra ja rouva B:n armoilla. Lisäksi hän oli työskennellyt palkatta 15 tunnin mittaisia työpäiviä seitsemänä päivänä viikossa. Häntä ei myöskään ollut lähetetty kouluun, toisin kuin tytön isälle oli luvattu. Näin ollen EIT katsoi hänen joutuneen myös orjuuden uhriksi.

Tuomioistuimen mukaan Ranska oli epäonnistunut suojelemaan Siliadinia orjuudelta. Orjuutta ei sellaisenaan ollut merkitty rikokseksi Ranskan rikoslakiin eikä herra ja rouva B:tä näin ollen ollut tuomittu orjuudesta Ranskan rikoslain perusteella. Heidät oli kansallisessa oikeudessa tuomittu maksamattomasta työstä. EIT totesi, ettei Ranska täten ollut täyttänyt velvollisuuksiaan estää pakkotyön ja orjuuden toteutumista maassansa.

Ranskan tuli maksaa valittajalle 26 209,69 euroa korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista. Siliadin ei pyytänyt korvauksia aineettomasta vahingosta.

Katso koko tapaus englanniksi.