Mitä on kidutus?

Kidutus on tahallista kovan kivun tai kärsimyksen aiheuttamista. Kidutuksen tarkoituksena on usein uhrin rankaiseminen tai pelottelu, tietojen tai tunnustuksen kiristäminen. Kidutuksena voidaan pitää myös sillä uhkaamista tai pakottamista katsomaan toisten kidutusta. Kidutusta pidetään yhtenä pahimmista ihmisoikeusloukkauksista.

Kidutuksen ja muun epäinhimillisen kohtelun kielto velvoittaa kaikkia valtioita. Kidutus ei ole sallittavaa missään olosuhteissa eikä perusteilla – ei valtion julistamassa hätätilassa eikä terroristin kiinnisaamiseksi. Useimpien valtioiden kansallisessa lainsäädännössä kidutus ja muu epäinhimillinen kohtelu on kielletty ja valtiot usein tuomitsevat kaikenlaisen kidutuksen. Tästä huolimatta Amnesty International totesi vuonna 2014 YK:n kidutuksen vastaisen sopimuksen jäsenmaista 79 maan kiduttavan edelleen (yhteensä sopimuksella tuolloin 155 jäsenmaata). Kidutusta harjoittavien valtioiden määrä on todennäköisesti tätä suurempi, sillä kidutus pyritään useimmiten salaamaan.

Erityisessä vaarassa joutua kidutuksen uhriksi monissa maissa ovat pidätetyt, vangitut ja erilaisiin laitoksiin suljetut henkilöt, etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen edustajat sekä toisinajattelijat. Kidutusta käytetään muun muassa tunnustuksen saamiseksi rikoksesta epäillyltä ja valtion vastustajien hiljentämiseksi. Joissain maissa korruptoituneet poliisit käyttävät kidutusta keinona kiristää rahaa. 2000-luvulla kidutus on lisääntynyt erityisesti ns. terrorismin vastaisen sodan yhteydessä, sillä monissa maissa terrorismin torjumisen on katsottu oikeuttavan kidutuksen ja muun epäinhimillisen kohtelun esimerkiksi kuulustelujen yhteydessä.

Kidutusta ruokkii rankaisemattomuus eli se, että syyllisiä ei aseteta oikeudessa vastuuseen teoistaan. Keskeistä kidutuksen estämisessä onkin kidutusväitteiden tehokas tutkinta ja syyllisten asettaminen vastuuseen teoistaan. Kidutuksen estämiseksi välttämättömiä toimia ovat muun muassa kaikkien pidätettyjen oikeus riippumattomaan lakimieheen ja lääkäriin sekä pidätyspaikkojen tehokas valvonta. Tärkeää on myös varmistaa, ettei kiduttamalla saatuja tietoja hyödynnetä oikeudenkäynnissä.

Kidutuksen kielto ihmisoikeussopimuksissa

YK:n ihmisoikeussopimukset:

Kidutus kielletään kansalais- ja poliittisten oikeuksien sopimuksessa. Lapsen oikeuksien sopimus kieltää samoin kiduttamisen ja lisäksi alle 18-vuotiaan tuomitsemisen kuolemanrangaistukseen. Vuonna 1984 YK:n yleiskokouksessa allekirjoitettiin kidutuksen vastainen erityissopimus: Kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus. Kyseinen sopimus paitsi kieltää kidutuksen, myös velvoittaa valtioita estämään, rankaisemaan ja hyvittämään kidutuksen.

Euroopan ihmisoikeussopimus:

Euroopan ihmisoikeussopimuksen kidutuksen kieltoa tulkitaan hyvin laajasti. Esimerkiksi poliisin liian pitkälle meneviä voimakeinoja, tahdonvastaisen mielisairaanhoidon menetelmiä, ruumiillista kuritusta kouluissa tai yksilön halventavaa kahlitsemista käsirautoihin yleisön nähden voidaan kaikkia arvioida tuon sopimusmääräyksen kannalta. Lisäksi kiduttamalla saatujen tietojen käyttö oikeudenkäynnissä on kielletty ja on myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksen vastainen.

Oma tärkeä merkityksensä on sillä, että kyseisen artiklan on katsottu kieltävän paitsi valtion omat toimet myös kohtelun, jonka yksilö on saanut toisessa valtiossa mahdollisen karkotuksen jälkeen. Siten kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun kiellosta on tullut pakolaisuuden ja perhesuhteiden ohella eräs tärkeä ihmisoikeusperuste karkotusten sallittavuutta arvioitaessa. Myös Suomessa korkein hallinto-oikeus on kumonnut useita karkotuspäätöksiä sen vuoksi, että henkilöä olisi kotimaahan palauttamisen vuoksi uhannut kidutus tai muu epäinhimillinen kohtelu.

Euroopan ihmisoikeussopimus on vaatimustasoltaan pitkälle menevä oikeuksien suojajärjestelmä, jota sovelletaan maissa, joiden ihmisoikeuskulttuuri on varsin kehittynyt. Silti myös niissä ilmenee aika ajoin erittäin vakavia ihmisoikeusloukkauksia. Myös Euroopan neuvoston jäsenmaissa saattaa esiintyä kaikkein perustavimpienkin ihmisoikeuksien vastaisia käytäntöjä.

YK:n ihmisoikeussopimukset

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus

7. artikla

Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Erityisesti ei ketään saa alistaa ilman hänen vapaata suostumustaan lääketieteelliseen tai tieteelliseen kokeiluun.

Yleissopimus lapsen oikeuksista

37. artikla

Sopimusvaltiot takaavat, että

  • a) lasta ei kiduteta, eikä kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Kuolemanrangaistusta tai elinkautista tuomiota ilman vapauttamismahdollisuutta ei tule langettaa alle 18-vuotiaana tehdyistä rikoksista;
  • b) lapselta ei saa riistää hänen vapauttaan laittomasti tai mielivaltaisesti. Lapsen pidättämisessä, muussa vapaudenriistossa tai vangitsemisessa tulee noudattaa lakia ja näihin toimiin on turvauduttava vasta viimeisenä ja mahdollisimman lyhytaikaisena keinona;
  • c) vapaudenriiston kohteeksi joutunutta lasta on kohdeltava inhimillisesti ja kunnioittaen synnynnäistä ihmisarvoa ottaen huomioon hänen ikäistensä tarpeet. Erityisesti on vapaudenriiston kohteeksi joutunutta lasta pidettävä erillään aikuisista, paitsi silloin kun katsotaan olevan lapsen edun mukaista menetellä toisin. Jokaisella lapsella on oikeus pitää yhteyttä perheeseensä kirjeitse ja vierailukäynnein, paitsi poikkeuksellisissa olosuhteissa;
  • d) vapaudenriiston kohteeksi joutuneella lapsella on oikeus pikaiseen oikeus- ja muuhun apuun samoin kuin oikeus kiistää vapaudenriiston laillisuus tuomioistuimessa tai muun toimivaltaisen, riippumattoman ja puolueettoman viranomaisen edessä ja oikeus saada pikainen päätös missä tahansa tällaisessa asiassa.

Kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus

1. artikla

  1. Tässä yleissopimuksessa ”kidutuksella” tarkoitetaan kaikkia tekoja, joilla aiheutetaan jollekulle tahallisesti kovaa kipua tai kovaa joko henkistä tai ruumiillista kärsimystä tietojen tai tunnustuksen saamiseksi häneltä tai kolmannelta henkilöltä, hänen rankaisemisekseen teosta, jonka hän tai kolmas henkilö on tehnyt tai epäillään tehneen, hänen tai kolmannen henkilön pelottelemiseksi tai pakottamiseksi taikka minkälaiseen tahansa syrjintään perustuvasta syystä, kun virkamies tai muu virallisessa asemassa toimiva henkilö aiheuttaa sellaista kipua tai kärsimystä, yllyttää tai suostuu niiden aiheuttamiseen tai hyväksyy sen hiljaisesti. Kidutusta ei ole sellainen kipu tai kärsimys, joka saa alkunsa pelkästään laillisista seuraamuksista, joko niihin kuuluvana tai niihin liittyvänä.

Euroopan ihmisoikeussopimus

3. artikla

Kidutuksen kielto

Ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.

Kidutuksen kielto – ihmisoikeustuomioistuinten päätöksiä

+1. Kysymys epäinhimillisestä kohtelusta tapauksessa, jossa 71-vuotias mies laitettiin armeijaan

Tapaus Taştan v. Turkki
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös 2008

Tapauksen kuvaus

Hamdi Taşdan on vuonna 1929 syntynyt luku- ja kirjoitustaidoton Turkin kansalainen, joka puhuu vain kurdia. Lapsuudestaan saakka Taşdan paimensi paikallisten kyläläisten karjaa saaden työstään vastineeksi ruokaa ja suojan talven varalle. Vuonna 1995 Taşdan meni naimisiin ja sai lapsen. Hänen vaimonsa menehtyi synnytyksessä ja Taşdanista tuli heti yksinhuoltaja.

Taşdan päätti lopettaa työnsä paimentolaisena ja jäi kotiin hoitamaan lastaan. Kyläläiset olivat tyytymättömiä, koska heidän karjaansa ei enää hoidettu ja he ilmoittivat Turkin valtiolle, ettei Taşdan ollut suorittanut sotilaspalvelustaan.

Vuonna 2000 Taşdan joutui kutsuntoihin 71-vuoden ikäisenä. Hänelle tehtiin lääkärintarkastus ja hänet todettiin kykeneväksi sotilaspalvelukseen. Hänet pakotettiin osallistumaan samoihin toimintoihin ja harjoituksiin kuin 20-vuotiaat kokelastoverinsakin.

Taşdanin mukaan häntä kohdeltiin armeijassa epäinhimillisesti ja alentavasti. Ylempiarvoiset upseerit tarjosivat hänelle savukkeita vastineeksi siitä, että hän suostuisi valokuvattavaksi heidän kanssaan. Muut alokkaat pilkkasivat häntä. Taşdanilla ei ollut hampaita, joten hänellä oli myös hankaluuksia syödä tarjottua ruokaa. Lisäksi kylmä ilma (toisinaan -30 °C) aiheutti hänelle sydän- ja keuhkosairauksia.

Sairauksien myötä Taşdan joutui sairaalaan. Siellä hänelle myönnettiin päätös, jossa hänen todettiin olevan asevelvollisuuteen kelpaamaton sydämen vajaatoiminnan ja ikääntymisensä vuoksi. Koko armeijassaoloaikanaan Taşdan ei ollut yhteydessä 5-vuotiaaseen poikaansa. Turkin hallitus tuhosi kaikki merkinnät Taşdanin sotilashistoriasta.

Valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT)

Taşdan valitti EIT:lle useista eri syistä. Hän muun muassa valitti siitä, että oli joutunut armeijaan vanhasta iästään huolimatta. Lisäksi hän oli joutunut sekä henkisen että fyysisen väkivallan kohteeksi ja häneltä oli evätty yhteydenpito poikaansa. Ajatus siitä, että hänen poikansa oli yksin, oli aiheuttanut hänelle ahdistusta. Taşdan nojasi muun muassa sopimuksen 3 artiklaan (kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun kielto) yhdessä 13 artiklan (oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon) kanssa.

EIT:n päätös

Tuomioistuimen mukaan Turkin velvollisuus oli antaa selvitys kaikista tapaukseen liittyvistä fyysisen ja henkisen väkivallan loukkauksista. Koska Taşdanin koko sotilashistoria oli tuhottu, ei Turkki pystynyt sitä antamaan. Turkki ei myöskään pystynyt antamaan selvitystä sille, miksi Taşdan oli vanhasta iästään huolimatta pakotettu armeijan palvelukseen.

EIT totesi, että nuorempien kanssa armeijan palvelukseen pakottaminen oli Taşdanille ahdistava kokemus, joka vaikutti hänen itsetuntoonsa. Hän joutui nöyryytyksen kohteeksi ja hänen kärsimyksensä olivat kovempia kuin niiden, joita sotilaspalvelukseen kutsutut henkilöt saattoivat yleisesti joutua kokemaan.

EIT tuomitsi Turkin 3 artiklan (kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun kielto) perusteella, sillä se katsoi Turkin kohdelleen Taşdania epäinhimillisesti. Lisäksi se katsoi, että Turkki oli toiminut väärin hävittäessään Taşdanin sotilaspalvelua koskevat asiakirjat. Turkki oli siis syyllistynyt myös tehokkaan oikeussuojakeinon eli 13 artiklan rikkomiseen. Tuomioistuin ei puuttunut siihen tosiasiaan, että Taşdan joutui olemaan erossa lapsestaan. EIT:n mukaan Taşdan ei ollut missään vaiheessa armeijaa tuonut esille sitä seikkaa, että hänellä on lapsi, joten tuomioistuin jätti asian huomioimatta. Turkin valtio määrättiin maksamaan Taşdanille 5000 euroa korvauksia aineettomasta vahingosta ja 1000 euroa oikeudenkäyntikuluista.

Katso päätös englanniksi.

+2. Kysymys kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun kiellon ehdottomuudesta kaikissa tilanteissa

Tapaus Gäfgen v. Saksa
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös 2010 (1.6.2010 [Suuri jaosto]/ 22978/05)

Tapauksen kuvaus

Vuonna 2002 Magnus Gäfgen surmasi 11-vuotiaan pojan tukahduttamalla tämän ja piilotti hänen ruumiinsa läheiseen lampeen. Gäfgen myös vaati uhrin vanhemmilta lunnaita, joiden noutamisen jälkeen hänet pidätettiin. Pidätyksen jälkeen hänet vietiin poliisiasemalle, jossa häntä kuulusteltiin uhrin olinpaikasta. Tässä vaiheessa poliisit olivat vielä siinä uskossa, että poika oli elossa. Seuraavana päivänä apulaispoliisipäällikkö määräsi alaisensa uhkaamaan Gäfgenia fyysisellä kivulla ja tarvittaessa aiheuttamaan tällaista kipua, jotta tämä paljastaisi pojan olinpaikan. Käskyä noudattaen poliisi esitti uhkauksen Gäfgenille, joka uhkauksen johdosta paljasti uhrin olinpaikan. Gäfgen saatettiin hänen paljastamaansa paikkaan, josta löydettiin ruumis sekä lisätodisteita Gäfgenia vastaan.

Asiaa koskevassa rikosprosessissa alueellinen tuomioistuin päätti, että Gäfgenin tunnustusta ei voitaisi käyttää todisteena oikeudenkäynnissä, koska se oli tehty väkivallan uhan alaisena vastoin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan kidutuksen kieltoa. Oikeudenkäynnissä Gäfgen kuitenkin jälleen tunnusti murhan. Alueellisen tuomioistuimen tuomio perustui tuohon oikeudenkäynnissä tehtyyn tunnustukseen sekä muihin todisteisiin. Gäfgen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja hänen valituksensa asiassa hylättiin.

Valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT)

Gäfgen valitti joutuneensa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan tarkoittaman epäinhimillisen kohtelun uhriksi poliisin kuulustelussa. Gäfgenin mukaan häntä oli fyysisen väkivallan lisäksi uhattu seksuaalisella väkivallalla ja lyöty toistuvasti kuulustelun aikana. Valituksessaan Gäfgen väitti häntä uhkaillun myös sen jälkeen, kun oli jo käynyt ilmi, että uhri oli kuollut. Gäfgenin mukaan häntä kohdeltiin tavalla, joka voitiin luokitella 3 artiklan tarkoittamaksi kidutukseksi.

Gäfgen valitti myös hänen 6 artiklan mukaista oikeuttaan oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin rikotun, sillä oikeudenkäynnissä oli hänen mukaansa käytetty todisteita, jotka oli saatu 3 artiklan vastaisella tavalla.

EIT:n päätös

3 artiklan rikkomuksen osalta osapuolten välillä oli riidatonta se, että poliisit olivat uhanneet Gäfgenia kidutuksella, mikäli hän olisi kieltäytynyt kertomasta hänen uhrinsa olinpaikkaa. EIT: n mukaan väkivallalla uhkaaminen ei ollut spontaania vaan suunniteltua, koska apulaispoliisipäällikkö oli useaan otteeseen antanut määräyksen uhata Gäfgenia väkivallalla ja toteuttaa uhkaus, mikäli tämä ei kertoisi tietojaan poliisille. Gäfgenin ollessa tilanteessa käsiraudoissa ja siksi haavoittuvassa tilassa uhkaus oli EIT:n mukaan ollut omiaan aiheuttamaan hänelle suurta pelkoa ja henkistä kärsimystä. Kuulustelu, jossa Gäfgenia oli uhattu väkivallalla, oli kestänyt noin kymmenen minuuttia, ja poliisien uskoessa uhrin vielä olevan elossa, tapahtunut erittäin suurten jännitteiden vallitessa. Poliisien motiivista huolimatta EIT painotti, että ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla vaikka toisen henkilön henki olisi kyseessä. EIT totesi, että kuulustelu oli toimitettu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan kieltämällä epäinhimillisellä tavalla.

6 artiklan rikkomuksen osalta EIT totesi, että 3 artiklan vastaisella tavalla saatujen todisteiden käyttö kyseenalaistaa rikosprosessin oikeudenmukaisuuden. EIT joutui siis ratkaisemaan, oliko prosessi kokonaisuudessaan ollut epäoikeudenmukainen kyseisten todisteiden käyttämisen vuoksi. Kansallisessa prosessissa Gäfgen oli vaatinut, että kaikki kuulustelussa saadun tunnustuksen seurauksena saadut todisteet, kuten uhrin ruumis, tulisi sulkea pois oikeudenkäynnistä. Alueellinen tuomioistuin kuitenkin päätti sulkea oikeudenkäynnin ulkopuolelle ainoastaan Gäfgenin lausunnot, jotka hän oli antanut väkivallan uhan alaisena sekä kaikki hänen tämän jälkeen antamansa lausunnot. Näin ollen kaikki Gäfgenin lausuntojen johdosta löydetyt todisteet olivat kuitenkin käytettävissä oikeudenkäynnissä.

Käsiteltäessä asiaa oikeudenkäynnissä Gäfgen oli uudelleen tunnustanut tekonsa vaikka hän oli tietoinen siitä, ettei hänen painostuksen alaisena tekemää tunnustusta käytettäisi oikeudenkäynnissä. Gäfgen oli oikeudenkäynnissä painottanut tunnustavansa tekonsa katumuksen vuoksi ja ottaakseen vastuun teostaan.

EIT totesi, että 6 artikla takaa oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, mutta siinä ei määritellä todisteiden hyväksyttävyyttä sinänsä. Tämä on EIT:n mukaan ensisijaisesti kansallisen lainsäädännön tehtävä. Asiassa esitetyn perusteella EIT totesi, ettei ollut mitään syytä olettaa, että Gäfgen ei olisi tunnustanut tekoaan vaikka kansalliset tuomioistuimet olisivat päättäneet sulkea pois kaikki Gäfgenin vaatimat todisteet. EIT:n mukaan 3 artiklan kiellon vastaisesti saaduilla todisteilla ei ollut ollut vaikutusta Gäfgenin tuomioon tai hänen oikeudenkäyntinsä oikeudenmukaisuuteen. Asiassa ei ollut tapahtunut 6 artiklan rikkomusta.

+3. Kysymys kiduttamalla hankittujen todisteiden hyödyntämisen kiellosta oikeudenkäynnissä

Tapaus El Haski v. Belgia
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös 2012 (25.9.2012/ 649/08)

Tapauksen kuvaus

Lahoucine El Haski on Marokon kansalainen, joka on opiskellut Koraanin ja sharia-lain oppeja. Vuodesta 1993 vuoteen 2002 hän oli asunut Syyriassa, jossa hän opiskeli islamistista teoriaa ja arabiankieltä. Tuona aikana hän matkusti useasti Marokkoon, Turkkiin ja Saudi-Arabiaan. Hän matkusti myös vuosina 1994 ja 1995 Afganistaniin oleskellen siellä molemmilla kerroilla muutaman kuukauden. Afganistanissa ollessaan hän osallistui armeijakoulutukseen sekä omien sanojensa mukaan osallistui sotilasjohtaja Hekmatyarin koulutukseen.

Valittaja saapui Belgiaan Turkin kautta vuonna 2004 väärennetyillä papereilla ja haki turvapaikkaa. Hänet pidätettiin 1. heinäkuuta 2004 ja asetettiin syytteeseen useista rikoksista, muun muassa terroristiryhmän (the Moroccan Islamic Fighting Group, Groupe Islamique Combattant Marocain, “GICM”) toimintaan osallistumisesta, väärennyksestä, varastetun tavaran käsittelystä sekä laittomasta maahantulosta ja -oleskelusta. Hänet tuomittiin vuonna 2006. Valitustuomioistuimet pysyttivät tuomion, joka perustui muun muassa kahteen lausuntoon, jotka todistaja oli antanut viranomaisille Marokossa. Valittaja väitti näiden lausuntojen olleen kidutuksen alaisena annettuja.

Valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT)

El Haski valitti EIT:lle hänen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaista oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin rikotun, koska hänen oikeudenkäynnissään oli esitetty todisteina todistajanlausuntoja, joiden voitiin epäillä saadun kidutuksen tuloksena.

EIT:n päätös

Useista YK:n ja erinäisten järjestöjen raporteista kävi ilmi, että Marokon oikeusjärjestelmä ei taannut kidutusväitteiden riippumatonta ja puolueetonta tutkintaa, erityisesti 16.4.2003 tapahtuneiden Casablancan itsemurhapommitusten jälkeen. Raporteista kävi ilmi, että Marokossa turvauduttiin säännönmukaisesti kidutukseen Casablancan pommituksista epäiltyjen kohdalla. Valittajan kansallisen oikeudenkäynnin todisteina käytettyjen todistajanlausuntojen antajat oli asetettu Marokossa syytteeseen nimenomaan Casablancan itsemurhapommitusten kontekstissa.

EIT:n mukaan on riittävää, että valittaja osoittaa, että on olemassa todellinen riski lausuntojen olevan kidutuksen avulla saatuja, kun kolmannen valtion oikeusjärjestelmä ei voi taata riippumatonta ja puolueetonta kidutusväitteiden tutkintaa.

EIT totesi Belgian rikkoneen El Haskin oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, koska hänet oli tuomittu perustuen todistajanlausuntoihin, jotka oli saatu kolmansista maista, mukaan lukien Marokosta, joissa oli olemassa todellinen riski lausuntojen olevan kidutuksen avulla saatuja. EIT totesi, että Belgian tuomioistuinten olisi tullut sulkea ne pois todisteiden joukosta.

Belgian valtion tuli maksaa kuluja aineettomasta vahingosta 5 000 euroa.